Jäät ovat sulaneet Nasulammen pinnalta ja keväinen tuulenvire saa veden värähtelemään kauniisti. Aurinko lämmittää lampea ympäröivää metsää ja herättelee myös lehtikasojen sekä sammaleen alla talvehtivat Nasulammen vesikirput.
Ensimmäisten joukossa lammen pinnalle loikkaa pitkäjalkainen ja vikkeläliikkeinen Vili Vesikirppu. Vili katselee ympärilleen tarkkaavaisesti, kunnes yhtäkkiä nopein ja pitkin loikkauksin harppoo rannan tuntumaan. Vilin ja muiden vesikirppujen erikoistaito on vedenpinnan värähtelyn aistiminen niiden jalkojen avulla. Tällä kertaa Vili oli jaloissaan tuntenut värähtelyä, joka johdatti sen lähelle rantaa Heppu Hämähäkin luokse.
Heppu oli jo tovin kutonut seittiään veden pinnan päälle kallistuneiden puiden lomaan. Äkkiä sen ote oli irronnut aamukasteen liukastuttamalta seitiltä. Kuin jojo, Heppu laskeutui vauhdilla veden pintaan ja kimposi sitten takaisin seitilleen. "Heppu, sinähän se täällä! Minä jo luulin löytäväni täältä jonkin hyvän herkkupalan: mehukkaan toukan tai rouhevan lehden", Vili huikkasi. "Ruokaa se minäkin täältä etsin. Toisin kuin sinä, minä en kulje ruokani perässä, vaan odotan ruuan tulevan luokseni ja tarttuvan tähän kutomaani seittiini" , Heppu selitti ylpeänä seittiään esitellen. Kirkkaan aamuauringon paisteessa seittiä oli hyvin vaikea nähdä, ja siten se olikin oiva ansa Hepun havittelemille herkkupaloille.
"Sinun elämäsi Vili on melko huoletonta. Jalkasi ovat tehokkaammat vakoilulaitteet kuin yhdelläkään salapoliisilla, ja tuolla sinä viiletät veden pinnalla, eivät edes lammen vikkelät sammakot yritä popsia sinua poskiinsa", Heppu jutusteli. Tuota kaikkea Vili ei ollutkaan tullut ajatelleeksi. Toki se nautti suuresti vauhdikkaasta ja jännittävästä elämästään Nasulammella, jossa jokainen päivä oli uusi seikkailu. Mutta tosiaan, lammen vedessä vuoroin sukeltelevat ja vuoroin rannalla loikkivat sammakot eivät jahdanneet Viliä, kuten ne vaikka jahtasivat hyttysen toukkia. Vili kääntyi katsomaan veden pinnasta heijastuvaa kuvaansa. "Johtuukohan se vahvoista etujaloistani? Vai tuntosarvistani, jotka saattavat säikäyttää herkimmät?", Vili pohti itsekseen.
Vili kiirehti muiden vesikirppujen luokse selvittämään asiaa. Vilho, eräs joukon viisaimpia vesikirppuja, ohjasi Vilin hieman sivummalle ja pyysi Viliä katsomaan tarkkaan veden pinnan alle. Siellä saattoi nähdä sammakoiden sukeltelevan ja etsivän syötävää aina pohjamutia myöden. Muutaman kerran ne nousivat veden pintaan niin, että Vili jo ehti säikähtää joutuvansa kuitenkin niiden suupalaksi. Sammakot kuitenkin jatkoivat uiskenteluaan ja tuntui, kuin ne eivät edes olisi huomanneet veden pinnan päällä ihmetteleviä Viliä ja Vilhoa. "Eivätkö sammakot näe minua?”, Vili kysyi ihmeissään. "Eivät todella näe", Vilho totesi ja kertoi vesikirppujen jalkojen erityisistä karvoista, jotka hylkivät vettä ja varmistivat sen, että vesikirput saavat kulkea rauhassa veden pinnalla näkymättöminä veden alla uiskenteleville otuksille. Kuivalla maalla loikkiessaan sammakot eivät sen sijaan saavuttaneet vauhdikkaasti eteenpäin loikkivaa Viliä, sillä hänenkaltaista vesikirppua ei Nasunlammella ollut aiemmin nähty. Pitkien loikkien lisäksi Vili oli hurjan rohkea ja osasi löytää nokkelia piilopaikkoja lammen laitamilta.
Oppimastaan ilahtuneena Vili ihasteli kuvajaistaan Nasulammen pinnasta. Joskus kömpelöiltä ja vaikeasti hallittavilta tuntuvat pitkät jalat olivatkin Vilin superominaisuus, jotka tekivät siitä Nasulammen oman sankarin.
-Heidi-Maria Lönnblad-
